kumppanuutta

 

menetin isäni neljä vuotta sitten

valokuvien selailu ja ajatusten kirjoittaminen ylös isäni kuolinpäivänä on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi

melko aktiivisena somettajana mainitsen aiheesta usein jotenkin myös somessa,

usein se on tuntunut lopulta huomion kerjäämiseltä, mutta toisaalta olen tehnyt päätöksen puhua surustani avoimesti niin välittömissä kuin välillisissäkin kohtaamisissa ihmisten kanssa. surusta on ikään kuin tullut neutraali elämänkumppani ja tahdon kohdella sitä tunteena sen mukaisesti. 

siksi en suostu antautumaan tässäkään yhteydessä suruun liittyvään häpeään, joka kolkuttelee säännöllisin väliajoin varmasti niin monen olkapäällä

suuren menetyksen jälkeen tunne-elämä on muuttunut neljässä vuodessa

kaoottisesta

        kameleonttimaiseksi

tunteille antaa edelleen samoja nimiä kuin aiemmin, mutta niiden ilmenemismuodot ovat jotenkin erilaisia 

välillä suru on lähempänä,

välillä se loittonee.

on viikkoja, jolloin valo lävistää lohdullaan jokaisen hereillä vietetyn tunnin.

yhtä lailla on viikkoja, jolloin suru laskeutuu kaiken ylle kuin raskas, tummanpuhuva pilviverho.

eikä se ole vaarallista. 

tummanpuhuvina viikkoina 

itketään, 

käydään töissä, 

lenkkeillään ja itketään lenkkeillessä, 

tehdään ruokaa ja keitetään teetä, valutetaan vähän kyynelsuolaa myös teeveden joukkoon. 

suru arkistuu,

mutta mitään vaarallista siinä ei ole.

suru on myrkkyä silloin, kun se ei pääse ulos. silloin, kun sitä ei myönnä, sen seuraan ei uskaltaudu tai sen kanssa ei ainakaan uskalla näyttäytyä. 

silloin suru ryhtyy ilkikuriseksi ja vihamieliseksi. silloin se haluaa tehdä vahinkoa,

niin kuin laiminlyödyillä kumppaneilla on muutenkin tapana.

tänään soundtrack on simppeli, koruton jopa:

lord huron - the night we met

the show must be paused - myös kirjahyllyssä

niin. nii-in.

paljon on tullut mietittyä ja keskusteltua asioista, joista olisi pitänyt keskustella laajemmin ja kattavammin kauan, kauan, kauan sitten. 

oma häpeä on vaikea tunne, mutta toivon, että jokainen meistä valkoisista uskaltaisi kohdata sen viimeistään nyt. tässä ei ole kyse meidän tunteistamme, mutta samalla jonkinasteisesti kuitenkin on. häpeän omasta tiedostamattomuudestaan voi parhaimmillaan kääntää muutosta vauhdittavaksi polttoaineeksi.

olen huomannut, että monia asioiden trendiytyminen sosiaalisessa mediassa nyppii suuresti. viestin perille menemisen kannalta somemylläkkä on tietysti myös aidosti problemaattinen leviämistapa seuraajakantojen yhdenmukaisuuden vuoksi (antirasistiset vaikuttajat somettavat omassa kuplassaan, rasistinen kirjoittelu taas jatkuu tahollaan toisaalla), mutta koen, että juuri tällainen laajamittainen someliikehdintä vaaditaan, jotta informaatio leviäisi aidosti kaikkialle. 

olen itse aina kuvitellut tallaavani tätä maanpintaa etuoikeuteni tiedostaen. en ole ollut täysin sokea, mutta tiedostamani asiat ovat vaipuneet unholaan silmänräpäystä nopeammin ja sen seurauksena olen lillunut vuosikausia siinä harhakuvitelmassa, että asiat hoituvat itsestään eikä minulla ole rasismisin kitkemisen kanssa mitään tekemistä. epämukavissa tilanteissa olen ajatellut, että tämä on pian ohi enkä viitsi vaikeuttaa vuorovaikutusta puuttumalla toisten sanoihin ja tekoihin. ja kyllähän nyt vähän voi heittää myös läppää läpästä. eihän minun toiminnallani nyt voi olla merkitystä, eihän? 

huoh.

koen, että koulutusjärjestelmämme ja vanhempieni lisäksi lukeminen ja kirjat ovat kasvattaneet minut. muistan sen hetken, kun lapsena oivalsin ensimmäisen kerran, etten tule näkemään tätä maailmaa koskaan kenenkään muun kuin itseni silmin. se ajatus tuntui musertavalta. siitä lähtien olen pyrkinyt lukemaan niin paljon kuin ehdin ja koen, että lukeminen on itselleni ainoa keino "elää useampi kuin yksi elämä" ja siten ymmärtää asioita oman kokemukseni ulkopuolelta.

siksi nytkin havahtuessani omien ajatusprosessieni ja ennen kaikkea toimintani täydelliseen vajavaisuuteen palasin jälleen kirjojen pariin. mitä sellaista olen lukenut, minkä pohjalta olisi pitänyt osata toimia paremmin? mitä kirjallisuutta voisin mustilta kirjoittajilta suositella eteenpäin? mitkä kirjat ovat vieneet minua omien haitallisten ajatusrakenteideni äärelle ja edelleen kohti muutosta?

koska en ole antirasistisen tutkimuksen asiantuntija ja puhun tässä kirjoituksessa vain omista subjektiivisista kokemuksistani kirjallisuuden äärellä, linkkaan tähän alkuun varmasti monille jo niin tutun, superhyödyllisen koontilinkin, johon kehotan tutustumaan:

https://docs.google.com/document/d/1M48v50LLrmFowzHmMKgHy1UlGMtphnXhzpLLtQ8BGnM/edit?fbclid=IwAR1NZLwtP0e5c1jRu6uCreQYvjKKkHpoQSPyFGmZFzrkRwj0NU9MHsi9Ju0


mutta niin, mitä lukea?

koko hubaran ruskeat tytöt on varmasti lukulistoihin ja toivottavasti myös ruskeat tytöt -median toimintaan perehtyneille tullut vastaan ja tutuksi. itselleni hubaran kokemuksiin ja vankkumattomaan tietoon aiheesta nojaava teos oli silmiäavaava juuri suomen tilanteen ymmärtämiseksi. tärkeä muutosvoima omaan toimintaani on ollut se, että minun täytyy ensin ymmärtää ja sen jälkeen muistaa, miltä rasististen rakenteiden varjossa eläminen tuntuu. faktatieto auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin, mutta tunnemekanismien ymmärtäminen saa minut samalla henkilökohtaisesti pyrkimään muutokseen.

roxane gayn bad feminist taas oli kärjistyneeseen, valkoiseen feminismiin keskittyneeseen keskusteluun kyllästyneelle mielelleni paluu siihen, mistä feminismissä on oikeasti kyse. siitä ja @feminist -instagram-tilistä lähti polkuni intersektionaaliseen feminismiin tutustumisen parissa. naisena on helppo keskittyä siihen, miten patriarkaaliset toimintamallit sortavat sukupuolia, mutta todellisen tasa-arvon edellytykset koskettavat niin montaa muutakin asiaa. gay sai kirjallaan minut ymmärtämään sen, että vaikka naisena on monessa asiassa alakynnessä, se ei saa tarkoittaa sitä, etten tiedostaisi monia muita etuoikeuksiani ja toimisi niiden tasoittamisen edellyttämällä tavalla.

viimeistelin juuri myös bell hooksin teoksen the will to change, suomennettuna nimi taitaa olla mies tahtoo muuttua. hooks käsitteli kirjassaan rakkautta, miehiä ja sitä, miten kokonaisvaltaisesti patriarkaaliset rakenteet vaikuttavat myös miesten elämään ja siihen, mitkä tunteet ovat miehille sallittuja ja miten yhteiskunta antaa heidän niitä ilmaista. kuuntelin kirjan bookbeatista ja ymmärsin jatkuvasti uusia asioita sekä itsestäni että ihmisistä ja ylläpitämistämme oletuksista ympärilläni.

kun selasin romaanilistaani muutamien viime vuosien ajalta, järkytyin ymmärtäessäni valkoisten kirjailijoiden ylivallan omissa lukukokemuksissani. epätasapaino oli järisyttävä. on korkea aika kiinnittää huomiotani tähän. 

yksi vahvatunnelmaisimmista ja koukuttavimmista koskaan lukemistani romaaneista on chimamanda ngozi adichien kotiinpalaajat, englanninkielisenä teos kulkee muistaakseni nimellä americanah. tässä kirjassa oli jotenkin kaikki: mielettömän kaunis rakkaustarina, syvät ja vahvat henkilöhahmot, itselleni vieraan kulttuurin kuvausta ja koskettavia käänteitä. adichielta olen lukenut myös kirjat purppuranpunainen hibiskus ja puolikas keltaista aurinkoa. kaikista mainituista mieleeni on jäänyt vahvoja kuvia ja tunteita, joiden pariin palaan huomaamattanikin usein. adichien yhteydessä ei voi olla mainitsematta myöskään hänen kirjastaan we should all be feminists, jota on jaettu kouluissa ilmaispainoksena oppilaille esimerkiksi suomessa ja ruotsissa.

mutta jos jotakin, niin kaunokirjallisia suosituksia mustien kirjailijoiden teoksista kaipaisin itse kipeästi lisää. kesälukemistoni teema taitaa olla selvillä.

valkoisen kuplani ulkopuolelta on pakko mainita kuitenkin pakko tehdä vielä yksi nosto. luin teininä randa abdel-fattahin nuortenkirjan näyttääkö pääni tässä isolta? ajatusmaailmani muuttui ja laajeni radikaalisti tämän romaanin myötä. se on myös harvoja teoksia, jotka ylipäänsä muistan näin elävästi teinivuosiltani.

mietin pitkään, miten kirjoittaisin tästä aiheesta. miten myöntäisin oman keskeneräisyyteni, miten aloittaisin konkreettisesti yhtään mistään, kun aihe on niin valtava. lukemiseen paneutuminen tuntui mielestäni fiksulta aloituspisteeltä - tästähän minulla ehkä on sanottavaa!

ja onneksi päätin kirjoittaa, koska ymmärsin, miten marginaalisen vähän luen mustasta kulttuurista ammentavaa kirjallisuutta, värillisten kirjailijoiden tarinoita. huomaan, että olen toki lukenut intersektionaalista feminismiä käsitteleviä kirjoja - teoksia, joissa mustilla naisilla on asiantuntijaääni. mutta missä ovat heidän kertomuksensa? unelmansa, haaveensa, mielenmaisemansa? ensi vuonna tähän aikaan en saa enää havahtua siihen, että lukemani mustien kirjailijoiden teoksia voi tiivistää yhteen vaivaiseen postaukseen.

ja mikä tärkeintä:
emme saa tyytyä vain lukemaan ja teoretisoimaan. meidän täytyy oppia kuuntelemaan ja ennen kaikkea toimimaan.

* * *

postauksen soittolista:
lianne la havas - bittersweet
thundercat - existential dread
robert glasper - maiden voyage / everything in its right place

haaveilijoiden hömppää

kaksi ja puoli vuotta

ja nyt istun tässä.

en osaa selittää, miksi en ole avannut tätä alustaa vuoden 2017 jälkeen. 2017 oli toki myllerrysten vuosi, mutta se ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä kausaalisuhteelta kirjoittamattomuuteeni. sanoin jossain vaiheessa karanteenikevättä, että en tule selviämään tästä perustamatta blogia tai rekisteröitymättä tiktokiin. olen näköjään siis valintani tehnyt. 

tätä kirjoittamista en ole koskaan osannut tehdä tavoitteellisesti, enkä pyri siihen nytkään. tavoitteellisuus on ja saakin olla toisaalla. se on lähestyvässä maisterin tutkielmassa, se on lyhytproosassa joka tuskin koskaan näkee päivänvaloa ja eniten kaikista se on lauluissa, joiden muotoilu on viime vuosina lunastanut omassa elämässäni kiehtovuuden kuningaslajin paikan. 

välillä sitä kuitenkin herää irrallisten sanojen, irrallisten lauseiden kanssa, jotka eivät istahda edellä mainittuihin valumuotteihin. siksi tämä sivusto saa jälleen toimia noiden sanojen leposijana. kirjoittamisessa kuitenkin lopulta tärkeintä on aina se, että kirjoittaa eikä vain puhu kirjoittamisesta.

mietin pitkään omia motiivejani palata tänne. tasapainoilen jatkuvasti jo ihan vain instagramissa sen kanssa, mikä suhteeni on näihin internetin sosiaalisiin ihmeisiin. mikä minulle on yksityistä, minkä koen tarpeelliseksi jakaa ja jos koen tarvetta jakaa, mistä se tarve on peräisin. tyydytänkö tällä vain omia inhimillisen egoistisia taipumuksiani, haenko epätoivoisesti hyväksyntää vai etsinkö jotain kadotettua sosiaalista yhteyttä. skenaarioita on niin monia.

lopulta kyllästyin pyörittelyyn ja päätin, että minulle tässä on tällä hetkellä kyse yksinkertaisesti riippumattomasta kirjoittamisesta. siitä, että saan ilmaista itseäni miettimättä, kuka tahtoisi julkaista ajatukseni ja siitä, kokeeko joku toinen, että niille on tilaa.

täällä niille on tilaa.

toimikoon tämä teksti nyt jonkinlaisena introna. teeman esittelynä seuraavia variaatioita varten, valittuina valonheittiminä siihen, millainen ihminen minusta on kolmessa vuodessa kasvanut. 

aikuisempi kai? jopa äitini on jo kutsunut minua aikuiseksi:--D

 ikää on mittarissa neljännesvuosisadan verran ja elämä alkaa tuntua päivä toisensa jälkeen enemmän muistojen kerrostumalta. edelleen asioita tapahtuu ensimmäistä kertaa, mutta enenevissä määrin kadunkulmat, ihmissuhteet ja vuodenajat punovat välilleen rihmastoa, muistuttavat toinen toisistaan. siinä on käsiteltävää, johon joinakin päivinä tuntuu hukkuvansa - ja toisina päivinä taas kelluu täysin sujuvasti. 

mutta koetusta kertyy myös jonkinlaista varmuutta. enää en hätkähdä jokaista poikkipuolista sanaa, epäystävällisyyden elettä tai itsekritiikkiä. sitä kai on jo vähän paremmin perillä siitä, minkälaiseksi itsensä kokee. on helpompi piirtää muillekin omia rajojaan, kun tietää itse, missä ne kulkevat. 

aikuisempi ja varmempiko vain? hahha, niin varmaan

kaukana siitä

se ehkä onkin ollut suurin oppitunti, että sitä voi olla - ja todennäköisesti aina onkin - aivan täydellisen keskenkasvuinen ja hitusen valmiimpi samaan aikaan. toistelee samoja virheitä kerta toisensa jälkeen, syö jälkiruoan ennen pääruokaa, on kärsimätön, kirjailee kärkkäitä tekstiviestejä,

selailee huolimattomasti rivien välit silloinkin kun muut osaavat lukea sen mikä on tärkeää

osaa yksinkertaisesti todeta, että vaikka minä muutun, niin kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua 

ja silti kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa,

kaiken ei aina tarvitse tuntua kiusalliselta,

kaiken ei tarvitse hävettää 

ja se se vasta vapauttaa

rakastan edelleen kirjoja, kirpputoreja, kukkia, merta, rantakallioita, auringonlaskuja, museoissa vaeltelua ja kaikkea sellaista haaveilijoiden hömppää

haaveilijan rinnalla olen myös monia niitä asioita, joita olen aina halunnut olla 

laulunkirjoittaja, maisteriopiskelija, artisti, laulunopettaja 

rakastan myös hesen soijatortilloita, kylmää olutta perjantaisin, keskusteluista tihkuvaa aitoutta ja haavoittuvaisuutta, riku nieminen & brändiändit -podcastia, päämäärätöntä pinterestin selailua, autolla ajamista maanteillä ja pelottavan pakkomielteisesti kaikkea norjaan liittyvää

ja kuitenkin minuun tutustuessa vaikutan varmasti joltain aivan muulta kuin siltä ihmiseltä, jota itsestäni näillä sanoilla muovailen 

yritän kuitenkin pyrkiä täällä rehellisyyteen 

niin kuin aina ennenkin 

kuuntelen kirjoittaessani aina musiikkia, joten ajattelin jakaa kunkin tekstin taustalla soineen soundtrackin. ehkä sitä kautta pääsee myös kiinni johonkin sellaiseen, jota yritän välittää

ehkä ei,

mutta musa on kuitenkin aina musaa ja hyvä musa on vielä hyvempää. heh. 

inge bremnes - naiv

frank ocean - godspeed

ólafur arnalds - saman

tunteet on mun kuski

vuoden lopussa musta tuntuu aina, 

että kulunut ajanjakso on syytä paketoida jotenkin

tänä vuonna mä ajattelin tehdä sen kahdestatoista eri näkökulmasta,

yksi per kuukausi

per unohtumaton sellainen

1. vuoden parhaat kesäjutut

tätä kesää tullaan muistelemaan meidän kommuunin ensimmäisenä, legendaarisena kesänä

tuntuu, että esille vois nostaa moniakin asioita, mutta kolme mainitakseni

ruisrock, eiranrannan auringonlaskut, saaristo-roadtrip

2. vuoden inspiroivimmat jutut

slush music kokonaisuudessaan, laulutunnit uuden opettajan kanssa ja kliseisesti 

mun äiti <3

3. vuoden selviytymispaketti

ystävät, ystävät ja viel kerran ystävät

...ja äiti

ja norjalainen tv-sarja ungelovende! 

ja tortillat

ja työpaikka monkilla, jossa sai kiitää kuin kuningatar liikkeen poikki ajatellen vain henkareita ja farkkukokoja

ja musa, erityisesti sen kirjottaminen

JA TIETYSTI greyn anatomia -henkiset dance it out -tanssibileet keittiössä aina kun harmittaa ( referenssi )

4. vuoden reissut

mallorca, pietari kaksi kertaa, kesäinen tallinna

kotimaassa kuopio, savonlinna, vaasa, jyväskylä, saaristo

...ja mitä luonnollisimmin kestosuosikit turku ja forssa

5. vuoden kaupunki

pietari, pietari ja vielä kerran pietari! mainioiden paikallisoppaideni ansiosta menetin sydämeni tälle kaupungille viimeistään joulukuisella reissullani

pietari yllättää, se on suurta mut samalla pient...ei, kyl se on aina suurta mutta viehättävällä ja ennalta-arvaamattomalla tavalla. tästä puhun teille vielä lisää!

ja tänä vuonna mä vihdoin rakastuin myös helsinkiin

6. vuoden paras kirja

no question:

juha itkosen minun amerikkani

7. vuoden parhaat biisit

äh tää on aina yhtä kamalaa

otan tän nyt niin, et valitsen kolme merkittävintä

en parasta, en musiikillisesti tyydyttävintä (vaikka nää taitaa olla sitäkin) vaan kolme biisiä, jotka merkkaavat mulle varmaan vuosienkin päästä tiettyjä elämänvaiheita

kolme biisiä, jotka kuullessani muistan pitkien, pitkien aikojenkin päästä juuri tämän vuoden

asgeir - i know you know

the cinematic orchestra - to build a home

flume - tiny cities

8. vuoden ateria

oh, tämä ei tuota vaikeuksia!

georgialainen illallinen pietarissa

9. vuoden toteutuneet lupaukset

mä en yleensä lupaa mitään uudelle vuodelle, en ainakaan tee siitä numeroa. tänä vuonna yritin lopettaa lihansyönnin kokonaan ja siinä onnistuin. lisäksi lupasin sanoa enemmän ääneen hyviä asioita muista niitä ajatellessani, onnistuin siinäkin.

lisäksi täällä blogin puolella lupasin rakastaa  enemmän.

en tiedä onnistuinko siinä ainakaan ihan niin kuin ajattelin. tavallani kuitenkin.

10. vuoden "paskan määrä on vakio" -hetket

syksyn masentava pimeys

parisuhteen päättyminen

sen tajuaminen päivä päivältä kirkkaammin, ettei mun edesmennyt isäni ole jossain pienellä retkellä vaan lopullisesti poissa

11. vuoden quote

tähän on pakko valita kolme

"jos mä johonkin itken, niin sen on sitte paree olla kaljatuoppi"

- eräs nimeltämainitsematon puheenjohtaja

"work until you no longer need to introduce yourself"

"close some doors.

not because of pride, incapacity or arrogance, 

but simply because they no longer lead somewhere"

12. vuoden kantapään kautta kerätty oppi

tätä jouduin miettimään pitkään, mut lopulta tää oli hyvinkin selkeä.

(okei pls kill me kuinka klisee MUTTA)

kuuntele sun tunteitasi.

niitä voi yrittää peittää, niitä voi yrittää kumota järjellä. niihin voi olla uskomatta, niistä välittämättä, niitä kuuntelematta, mutta se tie ei vie pitkälle. siltä tieltä poikkeaa heti kun saa tilaisuuden, se tie ei tee sua tasapainoseks eikä onnelliseks. 

tunteet voi saada sut tekemään järjettömiä asioita, vääriä asioita, kipeitä asioita ja pelottavia asioita, mutta jos sä niitä kuuntelet, sä et voi olla väärässä.

koska tunteet on ainoa asia, joka tässä maailmassa on edelleen aitoa.

kippis sille ja onnellista vuotta 2018!

loman pelko

täytyy myöntää, että mua pelottaa kiireetön elämä

oon tänä syksynä pohtinut paljonkin sitä, kuinka on helppoa tuntea olevansa tärkeä ja merkityksellinen, jos täyttää päivänsä tekemisellä eikä pysähdy hetkeksikään miettimään asioita

kiireisenä on helppo perustella se, että omaa paikan tässä maailmassa

kiire esiintyy myös valehtelematta jokaisessa kuulumistenvaihdossa, jonka käyn nykyään

jos keskustelukumppani ei mainitse

a) kiirettä

b) väsymystä

c) töiden paljoutta,

on jotain todella vialla. ja tämä on diskurssi, johon on helppo turvautua, mutta josta myös tietoisesti pyrin luopumaan. toki usein talvisin on fakta, että väsyttää, koska on kovin kiireinen ja työllistetty, ja se on hyvä myöntää. joskus olen kuitenkin myös sitä mieltä, että tuollaiset keskustelut käyvät puuduttaviksi ja väsymysahdistus lisääntyy huomattavasti, jos emme osaa enää edes puhua mistään muusta.

se, että kirjoitan tästä asiasta, ei toki tarkoita, ettenkö syyllistyisi kiireestä puhumiseen ja vapaaehtoiseen hulluun aikatauluttamiseen itse. juuri sen takia se onkin asia, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. minulle käy aina niin, että odotan lomaa, mutta sen koittaessa ahdistun helposti. en oikein tiedä, mitä vapaa-ajalla kuuluu tehdä ja miten olisin tekemättä ei-mitään. ajan valuessa ohitse ajatuksille onkin yhtäkkiä liikaa tilaa ja ne alkavat tuntumaan pelottavammilta kuin normaalisti. 

enkö siis enää osaa lomailla? vai pidänkö vain arjestani ja elämästäni liian paljon? onko loma nykyihmiselle epänormaali tila? 

tätä on aika taas kohta tutkailla. jännittää jo hieman, tämä loman paino nimittäin. 

täytynee pitää mielessä, että olen merkityksellinen myös ilman kiirettä ja duuneja. otetaan joulu ja loma vastaan stressittä ja ilman valtavia ennakko-odotuksia. siten luulen, että niistä saadaan eniten irti!

marras

on ollut hiljaista, 

sori.

se ei ole lainkaan johtunu siitä, etteikö olisi ollut sanottavaa. ennemminkin siitä, että sanottavaa on ollut liikaakin. 

lokakuu tuntui vielä kevyeltä harsolta helsingin yllä, mikä ilta illalta toi pimeyden vähän aikaisemmin. tunne saattaa johtua toki myös siitä, että kävin viikon verran katkaisemassa pimenevää ajankulkua välimerellä (kuvat liittyvät tapaukseen).

marraskuu on sitä vastoin antanut tulla täydeltä laidalta.

marraskuu on ollut ennemmin pikimusta raskas lakana kuin kevyt, hämärä harso. kaamos on vyörynyt koko helsingin päältä katujyrän lailla. tuntuu, että allekirjoittaneella ja monilla muillakin mieli ei ole ollut maassa, vaan se on pikemminkin pyrkinyt jo maan alle. 

valoa mun elämään on kuitenkin tuoneet toiset ihmiset, huonot vitsit ja mielekkäät koulu/duunikuviot. marraskuussa pitää todella muistaa nähdä muita ihmisiä, muuten tästä ei selviä.

samalla on hyvä muistaa, ettei marraskuu kestä ikuisesti. eikä tämä päivä kestä kuin 24 tuntia. ja ihminen ei voi kantaa kuin tietyn määrän asioita kerrallaan. ei kannata murehtia eilisestä, siihen ei voi enää vaikuttaa. ei kannata myöskään murehtia huomisesta, siihen voi vaikuttaa vasta huomenna. 

ja tästä hetkestä ei kannata murehtia, se kannattaa vain elää ja elää nauttien, koska se on silti ainutkertainen, viettää sen sitten hiekkarannalla tai helsingin tuulisilla kaduilla. 

tyttönä olemisesta

kauneimmat sanat täyttää tänään kaksi vuotta, hurraa!

tänään juhlitaan kuitenkin jotain muuta paljon tärkeämpää, nimittäin tyttöjen päivää

mä olen jo tähän elämänvaiheeseen mennessä saavuttanut valtavan monia asioita, joita olen halunnutkin saavuttaa. olen päässyt opiskelemaan kolmeen kouluun, joista osasin haaveissani vain uneksia. olen kirjoittanut, soittanut ja laulanut projekteissa, joista en osannut edes uneksia. 

niiden asioiden saavuttamiseksi, joista tällä hetkellä uneksin, omaan erittäin hyvät lähtökohdat.

mulla on kaikki ne mahdollisuudet, jotka suurimmalta osalta maailman tytöistä puuttuu. toki meidänkin yhteiskunnassamme riittää parantamista, ja on hyvä pitää silmänsä auki ja kyseenalaistaa niitä normeja ja valtarakenteita, jotka länsimaista maailmaa pyörittävät.

mutta tänään on myös erityisen hyvä päivä tehdä hyviä tekoja maailman tyttöjen aseman edistämiseksi. 

mä ajattelin blogisynttäreiden kunniaksi haastaa teidät lahjoittamaan planille. itse tein tänään niin. 

lisäksi aion, sekä blogisynttärien että tyttöjen päivän kunniaksi, pohtia vähän sitä, mitä tyttönä oleminen merkkaa mulle. 

tästä aiheesta puhuessaan tulee väkisinkin sivunneeksi sukupuolirooleja ja tahdonkin korostaa, että puhun tässä vain omista kokemuksistani ja siitä, mitä tyttöys ja naiseus mulle merkitsee. mutta ensisijaisesti toivon, että maailmassa se olisi sitä, että jokainen tyttö saisi itse päättää, minkälaiseksi ihmiseksi kasvaa ja mitä omalla ainutkertaisella elämällään tekee.

se on sitä, että jokainen nainen saisi 

näyttää, 

kuulostaa

 ja toimia tämän maailman hyväksi

 juuri niin kuin itse näkee parhaaksi.

mun vanhempani, sukulaiseni ja muut kasvattajani ovat aina kannustaneet mua eteenpäin kaikissa haaveissani. mun jutuista, biiseistä, teksteistä, konserteista ja ihan vain ajatuksista, on aina oltu kiinnostuneita. 

minusta on oltu kiinnostuneita.

ja se on ihan valtavan suuri kannustin ja lahja, ja oon siitä ikuisesti elämäni ihmisille kiitollinen. jokainen tyttö ja jokainen poika on erityinen, ja jokainen ansaitsisi saada kokea sen tunteen, että tulee omana itsenään kuulluksi ja arvostetuksi omassa yhteisössään.

se on asia, jolle säkin voit tehdä jotakin. 

tyttöys on nykyään mulle henkilökohtaisesti myös tietynlaista piittaamattomuutta.

peruskouluaikanani kuulin monenlaista ilkeää kommentointia. mulle sanottiin muun muassa, ettei musta voi koskaan tulla hyvää äitiä, koska en ole "äitiluonteinen" enkä osaa laittaa ruokaa. mun kehoani, ulkonäköäni ja seksuaalisuuttani pilkattiin monin eri tavoin. mun kömpelyydelleni naurettiin, mun vaatteitani ja tavaroitani haukuttiin ja niille hihiteltiin.

vaikka yritin aina asettua kaiken kommentoinnin yläpuolelle, en voi mitään sille, että se on vaikuttanut mun minäkuvaani. nyt, kun on onnellisesti kasvamassa aikuiseksi, osaa onneksi tunnistaa joitakin inhottavia tuntemuksia vain seurauksiksi siitä, että joku on päättänyt naljailla mulle kateellisena silloin, kun oltiin vielä lapsia. 

enää en anna kenenkään sanoa mulle noita asioita. enää en anna kenenkään kertoa mulle, että olen naisena tai ihmisenä jotenkin vääränlainen.

se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö olisi valmis tarkastelemaan omaa olemistani kriittisesti, mutta kritisoinnilla ja nälvinnällä on vissi ero.

en aio enää koskaan asettua ikätovereideni tai median asettamiin muotteihin siitä, millainen nainen mun tulisi olla. toivon myös, että jonain päivänä niitä muotteja ei enää edes asetettaisi. 

meikkaan jos mua huvittaa, käytän korkokenkiä tai miesten vaatteita jos mua huvittaa. laitan tulevat oppilaani soittamaan rumpuja ja bassoa, kannustan heitä ryhtymään ääniteknikoiksi tai koodaajiksi, rakennusmiehiksi ja presidenteiksi. 

tulen itse ehkä joskus juuri sellaiseksi äidiksi kuin itse haluan. tulen pyytämään työstäni ihmisen palkkaa, en naisen enkä miehen vaan ammattilaisen. 

tulen olemaan heikko, tulen olemaan vahva. tulen näyttämään jatkossakin tunteeni kaikessa kirjossaan ja kannustan kaikkia muitakin tekemään niin.

ja tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että muutkin saisivat koulutuksen, valinnanvapauden ja mahdollisuuden tavoitella omia unelmiaan. 

ja kaikille tytöille, ja pojille myös, siellä ruudun takana 

jos saisin nyt lähettää viestin sille tytölle, joka joskus olin, käyttäisin erään ihailemani naisen sanoja:

that even as you think you're breaking

and even as your voice is shaking

i am not the only

that is what somebody should have told me

seinabo sey - words